Mihinkäs minä jäinkään... Niin, kissaemo poikineen oli siististi häkeissä. Ilmoitimme Ramille, että mirrit ovat haettavissa. Seuraavana päivänä niitä tultiin hakemaan. Saimme kuulla, että kissoja pidetään 2 viikkoa ja katsotaan tuleeko omistaja kyselemään omiaan. Kysyimme naapureilta olisiko kyseessä heidän kissansa, mutta ei ollut. Kahden viikon kuluttua etsittäisiin pikkukisuille koti. Emon kohtalo näytti synkemältä. Sehän on puolivilli. On käynyt syömässä hevostilalla mutta viettänyt muuten vapaata ja villiä elämää. Mieheni, joka on eläinten suhteen pehmeäsydäminen höppänä, lähti katsomaan pientä kissaperhettä. Emokissa oli kuulemma katsonut häntä silmiin ja sanonut "miau". Ei hän voinut sallia sen lopettamista. Minulta mitään kyselemättä hän oli sopinut, että hän maksaa kissan sterilisoinnin. Kissa tulee sitten meille, kun leikkaushaava on parantunut ja tikit otettu pois.

Pikkukissat pääsivät hyvään kotiin lähikaupunkiin. Uudet omistajat olivat rakastuneet ensinäkemältä. He olivat kuulemma leikkineet kisujen kanssa kauan ja hartaasti Ramin luona. Samoihin aikoihin, kun pikkumirrit pääsivät uuteen kotiin, tuli emokissakin meille. Mies ei ensin uskaltanut kertoa mitään. Ihmettelin vähän hänen puuhiaan, kun hän teippaili pahvilaatikkoa. Lopulta totuus tuli julki - tipoittain. Sain kuulla, että Mirri olisi hänen verstaallaan vain vähän aikaa ja päästettäisiin sitten vapaaksi. Sitten tuli ilmi, että hän oli maksanut eläinlääkärimaksun. Nyt Mirri on ollut verstaalla jo pari viikkoa. Se alkaa olla jo terve ja on tottunut meihin. Mitään kotikissaa siitä ei kyllä tule. Niin kesyä siitä ei taida saada. Mutta se ottaa jo ruokaa kädestä ja antaa silittää. Edellyttäen, että ruoka on hyvää, kuten jauhelihaa tai possunsydäntä.

Eiköhän Mirri pian pääse ulos ja saa alkaa elämään vapaana navettakissana, jota ruokitaan säännöllisesti. Navetanvintille se pääsee pienestä aukosta, joka tehdään oveen. Aitan alla se on ilmeisesti tehnyt poikansensakin, joten sinnekin se pääsee. Ruokaa se saa siinä missä koiratkin. Mies tuo katiskalta kotiin pienet särjetkin, joista Mirri erityisesti pitää. Toivoa vain sopii, ettei siitä tule liian laiskaa ja että se pitää hiiripopulaation kurissa kuten ennenkin. Katsotaan sitten talvella, mitä tapahtuu. Mirrillä tuntuu olevan kyky soluttautua meidän koiramaisiin ympyröihimme mieheni ystävällisellä avustuksella.

On se kyllä soma otus. Kuvaa minulla ei siitä ole. Se lempipaikka verstaalla on komeron ylähyllyn perimäinen nurkka. Ei kovin sovelias valokuvaamiseen, sanoisin.

Meillä on luullakseni kissa. Tai siis tavallaan ainakin. Kysyt varmaan, olenko ihan viisas. Höperö? Minäpä kerron kissasta tai oikeammin kissoista.

Muutimme tänne vuosi sitten. Talo on vanha maalaistalo kaikkine ulkorakennuksineen: on aittaa, halkovajaa, navettaa, latoa, ent. karjakeittiötä nykyisin sauna/verstas. Täällä on hiippaillut sievä musta mirri koko ajan. Lähistöllä on hevostila, jossa näitä mirrejä ruokitaan. Luultavasti "meidän" mirrimme oli ottanut tämän alueen reviirikseen. Hiiriä näissä vanhoissa talousrakennuksissa kyllä piisaa yhden kissan tarpeisiin.

Yritin aina häätää sitä sillä koirat haukkuivat ja hyppivät mielipuolisesti aina, kun kissa oli lähistöllä. Niin meni syksy ja talvi. Alkukesästä huomasimme, että kissa ei ollutkaan yksin. Sillä oli pieni poikanen, valkoinen mustin merkein. Mirri poikasineen oli todella sievä pari. Illalla katselimme kuinka pikkukissa leikki pihamaalla emon katsellessa hellästi vieressä. Koirat olivat silloin jo sisällä.

Totesimme, ettei näin voi jatkua. Soitimme kunnan eläinsuojelusta vastaavalle, Ramille. Hän toi meille kaksi häkkiä ja loheneviä syötiksi. Kissat hävisivät maisemista heti, kun häkit olivat paikoillaan. Eivät siis ole helposti huijattavia. No, aikaa kului viikko vähän ylikin. Eräänä päivänä huomasin koirien haukkuvan hulluina kohti metsänreunaa. Jokin siellä liikkui. Hain kiikarit, ja kas kummaa, kaksi pientä kisua, valkoista mustin merkein, leikki metsänreunassa. Hetken odoteltuani ilmestyi emokin valvomaan jälkikasvunsa temmellystä. Siirsimme häkit pellonlaitaan lähelle mirrien leikkipaikkaa. Eipä siinä kauan nokka tohissut ennenkuin molemmat pikkumirrit olivatkin siististi kumpikin omassa häkissään. Rami kehoitti siirtämään pikkukisut samaan häkkiin, niin saisimme vielä emonkin ja pian meillä olikin koko pikkuperhe siististi häkeissä.

Voi, voi. Kuuluu mies sirkkelöivän halkoja. Se tarkoittaa, että minun täytyy mennä niitä pinoamaan. Ovat luvanneet sateita illaksi.

Jatkuu...

Elelemme täällä maaseudun rauhassa, kasvatamme koiria ja vihanneksia. Eläkkeellä on kiva olla, mutta aika vain ei tahdo riittää. Muistan, kun ihmettelin eläkeläistuttujan, joilla oli aina sata rautaa tulessa.

Vihannesviljely on teettänyt melkoisesti töitä tänä kesänä, kun meidännurkilla ei juuri ole satanut. Nyt ei onneksi enää tarvitse kastella. Perunakin kasvaa vielä niin että kohisee. Porkkanat, punajuuret ja lantut samoin. Sipulit olen jo kerännyt talteen kuivamaan samoin osan basilikaa. Persiljaa ja tilliä on pakkasessa talven varalle.

Meillä on kaksi koiraa ja pieni kennel suunnitteilla. Suomenlapinkoira, paimensukuinen narttu, Luppo 2 vuotta ja lapinporokoiranarttu Hilla 1 vuotta pitävät huolen ettei eläkeläisten aika tule pitkäksi. Luppo on rauhallinen pikkufilosofi. Se ei yleensä pyydä ulos, se vain tuijottaa minua vaativasti. Ruokansa se syö hitaasti nautiskellen. Hilla on sen täydellinen vastakohta. Ikiliikkuja, hössöttäjä, aina äänessä. Se on oikea kielinero. Se puhuu koiraa, kissaa, kanarialintua ja pikkusutta. Ulos se pyytää äänekkäästi tyyliin viu-viu, uiuiuiii, ulos, pian, hetihetiheti, vouuuu! Se ei syö ruokaansa, se imaisee lautasen tyhjäksi samalla siunaamalla, kun sanon (hyvin nopeasti) "ole hyvä". Se nuolee kupin sisältä ja ulkoa samoin lattian kupin ympäriltä. Sitten se haahuilee Lupon kupille katsomaan olisiko jotain jäljellä. Ei ole. Väliin tuntuu, että Luppo syö Hillan kiusalla hitaasti ja nautiskellen ja nauraa kihertää sen pettyneelle ilmeelle.

Luppo nauttii Lapin kevättalvesta

Hilla paistattelee päivää tuvan lattialla.

Viimeinkin onnistui, mutta se ensimmäinen kyhäelmäni taisi hävitä jonnekin cyber-avaruuteen. Kirjoitan myöhemmin lisää jahka olen ruokkinut hunnilauman (koirat). Ulkona on koiranilma, joten koirat pöllähtivät tupaan. Eikö koirien pitäisi olla ulkona koiranilmalla eikä sisällä viettämässä kissanpäiviä? hohoijaa.

Kirjoitin juuri pitkän ja hauskan jutun, mutten saanutkaan sitä edes esikatseltua? Miksi, voi miksi? Miksi ä:t ja ö:t eivät näy otsikossa niin kuin pitääkin?