Mihinkäs minä jäinkään... Niin, kissaemo poikineen oli siististi häkeissä. Ilmoitimme Ramille, että mirrit ovat haettavissa. Seuraavana päivänä niitä tultiin hakemaan. Saimme kuulla, että kissoja pidetään 2 viikkoa ja katsotaan tuleeko omistaja kyselemään omiaan. Kysyimme naapureilta olisiko kyseessä heidän kissansa, mutta ei ollut. Kahden viikon kuluttua etsittäisiin pikkukisuille koti. Emon kohtalo näytti synkemältä. Sehän on puolivilli. On käynyt syömässä hevostilalla mutta viettänyt muuten vapaata ja villiä elämää. Mieheni, joka on eläinten suhteen pehmeäsydäminen höppänä, lähti katsomaan pientä kissaperhettä. Emokissa oli kuulemma katsonut häntä silmiin ja sanonut "miau". Ei hän voinut sallia sen lopettamista. Minulta mitään kyselemättä hän oli sopinut, että hän maksaa kissan sterilisoinnin. Kissa tulee sitten meille, kun leikkaushaava on parantunut ja tikit otettu pois.

Pikkukissat pääsivät hyvään kotiin lähikaupunkiin. Uudet omistajat olivat rakastuneet ensinäkemältä. He olivat kuulemma leikkineet kisujen kanssa kauan ja hartaasti Ramin luona. Samoihin aikoihin, kun pikkumirrit pääsivät uuteen kotiin, tuli emokissakin meille. Mies ei ensin uskaltanut kertoa mitään. Ihmettelin vähän hänen puuhiaan, kun hän teippaili pahvilaatikkoa. Lopulta totuus tuli julki - tipoittain. Sain kuulla, että Mirri olisi hänen verstaallaan vain vähän aikaa ja päästettäisiin sitten vapaaksi. Sitten tuli ilmi, että hän oli maksanut eläinlääkärimaksun. Nyt Mirri on ollut verstaalla jo pari viikkoa. Se alkaa olla jo terve ja on tottunut meihin. Mitään kotikissaa siitä ei kyllä tule. Niin kesyä siitä ei taida saada. Mutta se ottaa jo ruokaa kädestä ja antaa silittää. Edellyttäen, että ruoka on hyvää, kuten jauhelihaa tai possunsydäntä.

Eiköhän Mirri pian pääse ulos ja saa alkaa elämään vapaana navettakissana, jota ruokitaan säännöllisesti. Navetanvintille se pääsee pienestä aukosta, joka tehdään oveen. Aitan alla se on ilmeisesti tehnyt poikansensakin, joten sinnekin se pääsee. Ruokaa se saa siinä missä koiratkin. Mies tuo katiskalta kotiin pienet särjetkin, joista Mirri erityisesti pitää. Toivoa vain sopii, ettei siitä tule liian laiskaa ja että se pitää hiiripopulaation kurissa kuten ennenkin. Katsotaan sitten talvella, mitä tapahtuu. Mirrillä tuntuu olevan kyky soluttautua meidän koiramaisiin ympyröihimme mieheni ystävällisellä avustuksella.

On se kyllä soma otus. Kuvaa minulla ei siitä ole. Se lempipaikka verstaalla on komeron ylähyllyn perimäinen nurkka. Ei kovin sovelias valokuvaamiseen, sanoisin.