Elelemme täällä maaseudun rauhassa, kasvatamme koiria ja vihanneksia. Eläkkeellä on kiva olla, mutta aika vain ei tahdo riittää. Muistan, kun ihmettelin eläkeläistuttujan, joilla oli aina sata rautaa tulessa.

Vihannesviljely on teettänyt melkoisesti töitä tänä kesänä, kun meidännurkilla ei juuri ole satanut. Nyt ei onneksi enää tarvitse kastella. Perunakin kasvaa vielä niin että kohisee. Porkkanat, punajuuret ja lantut samoin. Sipulit olen jo kerännyt talteen kuivamaan samoin osan basilikaa. Persiljaa ja tilliä on pakkasessa talven varalle.

Meillä on kaksi koiraa ja pieni kennel suunnitteilla. Suomenlapinkoira, paimensukuinen narttu, Luppo 2 vuotta ja lapinporokoiranarttu Hilla 1 vuotta pitävät huolen ettei eläkeläisten aika tule pitkäksi. Luppo on rauhallinen pikkufilosofi. Se ei yleensä pyydä ulos, se vain tuijottaa minua vaativasti. Ruokansa se syö hitaasti nautiskellen. Hilla on sen täydellinen vastakohta. Ikiliikkuja, hössöttäjä, aina äänessä. Se on oikea kielinero. Se puhuu koiraa, kissaa, kanarialintua ja pikkusutta. Ulos se pyytää äänekkäästi tyyliin viu-viu, uiuiuiii, ulos, pian, hetihetiheti, vouuuu! Se ei syö ruokaansa, se imaisee lautasen tyhjäksi samalla siunaamalla, kun sanon (hyvin nopeasti) "ole hyvä". Se nuolee kupin sisältä ja ulkoa samoin lattian kupin ympäriltä. Sitten se haahuilee Lupon kupille katsomaan olisiko jotain jäljellä. Ei ole. Väliin tuntuu, että Luppo syö Hillan kiusalla hitaasti ja nautiskellen ja nauraa kihertää sen pettyneelle ilmeelle.

Luppo nauttii Lapin kevättalvesta

Hilla paistattelee päivää tuvan lattialla.